Videotallenne: Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus Suomessa - 120 vuotta -juhlaseminaari 1.6.2026

Maanantaina 1.6.2026 saimme juhlistaa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden 120-vuotista historiaa yhdessä eduskunnan kanssa juhlaseminaarin merkeissä. Kuulimme erinomaisia puheenvuoroja suomalaisen demokratian menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. 

Seminaarin avaussanat lausui eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho. Puhemiehen lisäksi kuulimme puheenvuorot professori emerita Maria Lähteenmäeltä sekä Sitran asiantuntija Onni Pekoselta.

Tilaisuuden lopuksi käytiin paneelikeskustelu, jossa pohdittiin, miten osallisuus ja vaikuttamisen mahdollisuudet rakentuvat nyt ja tulevaisuudessa. Paneelia moderoi eduskunnan demokratiakasvattaja Mikko Tujula ja keskustelijoina olivat kansanedustajat Mari Holopainen (vihr.) ja Joakim Vigelius (ps.).

Tälle sivulle on koottu juhlaseminaarin videotallenne diaesityksineen sekä Maria Lähteenmäen alustuspuheenvuoro "Yhdenvertaisuus demokraattisen Suomen perusarvona" kirjallisessa muodossa.

Yhdenvertaisuus demokraattisen Suomen perusarvona

Arvoisa puhemies, hyvät kuulijat

"Henkensä edestä taisteleva Suomi on oikeutettu käyttämään kaikkia niitä keinoja, joilla valtio puolustaa olemassaoloaan ja kansa kansallisuuttaan."

Näin julisti 1900-luvun alkuvuosina historian ja juridiikan maisteri, ja sittemmin ensimmäisen eduskunnan jäsen ja puhemies sekä tasavallan kolmas presidentti P. E. Svinhufvud. Presidenttikautensa päätteeksi hän summasi, että demokraattisen järjestelmän takaamiseksi "on ensin turvattava rajat, sitten vasta leipää levitettävä." (kuten suora lainaus kuuluu)

Näin suomalaisen demokratian läpimurron muistopäivänä on monilla tahoilla pysähdytty pohtimaan rajojemme turvallisuutta, mutta myös kansakunnan sisäistä kestokykyä.

Olemme jälleen vanhan viisauden äärellä, jonka mukaan ”vain yhtenäinen kansa voi turvata valtionsa rajat”.

Pohdinta sisäisestä kestokyvystä on ajankohtainen nyt, jolloin maailma palaa monilta nurkiltaan ja kriisiajoille tyypillinen huolen, epävarmuuden ja turvattomuuden tunne on alkanut hiipiä monen kansalaisen mieleen. Mutta minkä sortin kriisiaikaa me elämme nyt läpi? Niitähän on monenlaisia, ne voivat olla yhtäkkisiä ja lyhytaikaisia iskuja tai poikkeusaikoja, tai niin sanottuja hitaasti vuosikausia kyteviä kriisejä, burning crisis, joista toki on voinut tulla varoitusmerkkejä silloin tällöin, mutta vasta kun ongelma ryöpsähtää median kautta meidän kaikkien tietoisuuteen, sen laajuus ja syvyys ymmärretään.

Nykyinen kriisi on syntynyt kytemällä jopa vuosikymmenten ajan, ja tilanteen korjaaminen tulee kestämään yhtä kauan, niinpä ei ole turhaa pohtia sisäisen yhtenäisyytemme lujuutta nyt ja tulevina vuosina.

Myös Suomessa olemme olleet yllättyneitä ja hämmentyneitä maailman valtasuhteiden ja voimatasapainon alati muuttuvissa suhdanteissa. Tilanne on saanut punnitsemaan arvojamme ja sisäistä kestävyyttämme tavalla, joka löytää vertailukohtaa Svinhufvudin poliittisen uran alkuajoilta, runsaan sadan vuoden takaa. Miten selviämme kansana poikkeusajan läpi mahdollisimman vähin vaurioin? Miten voimme parhaiten puolustaa rajojamme. Näitä kysymyksiä pohtivat 1900-luvun alun poliitikot ja nyt myös te, tämän ajan keskeiset yhteiskunnalliset vaikuttajat.

Rajat ja rajaseudut ovat olleet myös monien meidän akateemisten tutkijoiden agendalla. Eikä ainoastaan fyysiset, maantieteelliset rajat, vaan ennen muuta monikulttuuriseen olemassaoloon liittyvät rajapinnat. Siispä kun siirrämme rautaa rajalle, on kysyttävä, onko vastaavaa lujuutta siirretty myös mieliimme, ja millä tavalla ja millä resursseilla, ja paljonko sisäiseen yhtenäisyyteen on tähän mennessä panostettu ja paljonko siihen tulevina aikoina panostetaan?

Mennyt 1900-luku oli suomalaisen demokratiakertomuksen syntyvirtaa. Tuolloin luotiin ylös nostattava narratiivi siitä, miten köyhästä ja osattomasta tuli hyvinvoiva ja välittävä. Mutta vuosisataa on luonnehdittu myös veriseksi, pimeäksi ja synkäksi. Olihan se Suomessakin sisällissodan, maailmansotien ja syvällisten yhteiskunnallisten murtumien aikaa. Olisiko siis kriisinsietoon ja eheytykseen liittyvää ohjetta löydettävissä 1900-luvun alkupuolen kovia kriisejä läpikäyneiltä poliitikoilta? Voimmeko oppia jotain historiasta?

                                                                   ***

Miten onnettomuuksista selviytymistä on selittänyt esimerkiksi historian professori Väinö Voionmaa, joka toimi hurjimpien mullistusten aikana kansanedustajana ja ministerinä, ja joka oli aikansa johtavin itärajaspesialisti piirtäen Suomen itärajaa sekä Tarton rauhanneuvotteluissa 1920, talvisodan aikana Moskovan neuvotteluissa 1940, ja hän ehti osallistua myös Pariisin rauhanneuvotteluihin 1946–1947. Miten hän aikalaiskokijana ja -näkijänä pohti kriisiajasta selviytymistä?

Voionmaa korosti itsenäisen Suomen aamunkoitteessa, raskaan sisällissodan raastamassa ilmapiirissä, ja lukuisissa muissa teksteissään yhteiseksi koettuun kansakuntaan kuulumisen tärkeyttä. Jokaisen kansalaisen – riippumatta kieli- tai kulttuuritaustasta, varallisuudesta tai siitä, missä päin Suomea hän asui - tuli hänen mukaansa voida kokea yhteenkuulumisen ja yhdenvertaisuuden tunnetta.

Myöhemmät tutkijat ovat olleet samoilla linjoilla kuin Voionmaa, kansakunnasta ei voi pelkästään puhua, vaan se pitää pikemminkin tuntea ja kokea. Voionmaan mukaan tunneyhteisöllisyys ja sisäinen yhtenäisyys mahdollistuivat vain, jos kansakuntaa pitivät yllä vahva kansallinen usko ja henki, jotka hänen mukaansa rauhoittivat mielet, paransivat haavat, korjasivat vahingot ja ravitsivat nälkäiset.

Toisin kuin Svinhufvud, Voionmaa ei arvottanut rajaturvallisuutta ensisijaiseksi takeeksi Suomen pelastamisessa, vaan arvotti leipäkysymyksen eli kansalaisten hyvinvoinnin yhtä tärkeäksi kuin rajaturvallisuuden.

Kansallinen yhtenäisyyden tunne oli Voionmaan mukaan kansaa kannattava voimavara, joka väänsi sotien ja kriisien aikana yhteisöjä eheyteen ja yhteistoimintaan ja ruokki luottamusta ja toivoa paremmasta. Sisäinen yhtenäisyys ilmentyi parhaiten Voionmaan ja muiden 1900-luvun alkupuolen geopoliitikkojen mukaan omalla maankamaralla, fyysisesti rajatulla alueella. Näin maa ja henki, fyysiset rajat ja henkinen hyvinvointi, materiaalinen ja aineeton loivat yhdessä kestävimmän kilven ulkopuolista uhkaa vastaan.

Mutta mistä kumpusi menneen 1900-luvun kriisiaikojen poliitikkojen kansallinen puhe? Sen taustalla oli edellisen vuosisadan suuri aate, kansallisuusaate, nationalismi.

Vaikka nationalistinen ajattelu löi itsensä läpi täällä Suomessakin 1800-luvulla, on se vielä nykyisinkin elävä ja virkeä - mutta myös hyvin erilainen kuin mitä se edellisillä vuosisadoilla on ollut. Nationalismi on muuttanut muotoaan ajan haasteissa, päivittynyt uusiin tilanteisiin.

Toisin kuin usein julkisessa ja populistisessa kirjoittelussa annetaan ymmärtää, nationalismi ei ole vain yksi entiteetti, romantiikan ajan kiihkeä ja kolonialistinen liike, eikä se liioin ole yksinomaan nykyisenmuotoista, yksinvaltaisuuteen kallistuvaa uusnationalismia.

Näiden kahden ääri-ilmentymän väliin jäävä nationalismi on sisäiseltä kirjoltaan hyvin monimuotoista liikehdintää, ja se määrittyy sen mukaan, korostetaanko aatejärjestelmän poliittista, sosiaalista vai kulttuurista ulottuvuutta. Kuitenkin on niin, että kaikkien nationalismin muotojen ytimessä on puhe kansasta ja rajoista.

Nationalismin päivänvarjon alle mahtuu muun muassa etnonationalismi, jonka kannattajat ovat korostaneet ryhmänsä yhteistä etnistä perintöä, yhtä kieltä ja yhtä kulttuuria. Tämän tulkinnan mukaan kansakunnalla oli oltava esimoderni etninen perusta ja jaetut myytit selviytyäkseen hengissä. Romantiikan innoittama kielipainotteinen kansalaisuus sai Suomessakin kannatusta, mutta se kuivui kokoon viimeistään sotienvälisen kauden kieliriitojen sovitteluilla.

1900-luvun alussa nationalismikeskusteluun alkoi uida moniäänisen kansanvaltaisuuden idea, mikä konkretisoitui demokraattisen yksikamarisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden hyväksymisenä vuonna 1906, mitä käännekohtaa juhlistamme tänään.  Tapahtuma todensi ajatusta kansallisnationalismista, johon liittyi eri kansanryhmien jaetut poliittiset arvot ja kansalaisoikeudet, ja jossa hylättiin sekä eriarvoistava kielikansalaisuus että kapea etnispainotteinen tulokulma.

Nationalismin nykymuotoinen äärilaita, uusnationalismi, on levinnyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kaikkialle, ja siitä ovat konkreettisina esimerkkeinä sekä idän että lännen suurvaltojen oman maan erityisyyttä ja valtaa, kuten valloituspolitiikkaa, oikeuttavat jyrkät puheet ja teot. Kuten käsite uusnationalismi jo kertoo, aatesuunnan kannattajat ajattelevat voivansa palata niin sanotun alkuperäisen nationalismin piiriin, juurille, yhtä kieltä ja etnistä kulttuuria korostavaan kansakunnan malliin.

Käytännössä paluuta menneisyyteen ei kuitenkaan ole, ja paluupuheessa onkin ensi sijassa kyse poliittisesta abstraktista retoriikasta eikä praktisesta ohjelmasta.

Sen sijaan käytännöllisestä demokratiatyöstä voisi puhua pitkään seuraamalla lukuisten 1900-luvun kansanedustajien yli puoluerajat ylittävää ja tuloksellista yhteistyötä muun muassa naisten ja perheiden aseman kohentamiseksi tai kansaneläkkeiden ja työ- ja sosiaalilainsäädännön edistämiseksi. Juuri sellainen työ konkreettisesti liimasi kansaa yhteen.

Ei kuitenkaan voida sanoa, että ainoastaan poliitikot olisivat kansakunnan yhtenäisyyden ja kansalaisten yhdenvertaisuuden edistäjiä, vaan monet niin sanotusti alhaalta ruohonjuuritasolta tukensa saaneet kansanliikkeet, kuten naisliike, nuorisoseuraliike ja työväenliike, toivat omat painavat argumenttinsa yhdenvertaisen Suomen rakennushankkeeseen. Ne toivat aineksia uudenlaisen kansallisen tietoisuuden luomisprosessiin.

Myös akateemisilla tutkijoilla on poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen ohella ollut vahva panoksensa yhtenäiseksi koettavan kansakunnan luomisessa. Tšekkihistorioitsija Miroslav Hroch onkin osuvasti ajoittanut kansallisen tietoisuuden kypsymisen yhtäältä kansaan suuntautuneen tieteellisen kiinnostuksen ja toisaalta aktivoituneen isänmaallisen agitaation välimaastoon. Näin tieteellisen tiedon ja poliittisen puheen dialogi rakensi kansallista tietoisuutta myös Suomessa.

Nationalismin laajaa kirjoa tutkiessaan ovat eräät vaikutusvaltaiset ja paljon siteeratut akateemiset tutkijat luoneet mallin kansakunnasta sosiaalisesti ja poliittisesti rakennettuna "kuviteltuna yhteisönä". Tämän suuntauksen tunnetuin tulkitsija on brittihistorioitsija Benedict Anderson. Mutta mitä kuvitellulla yhteisöllä oikein tarkoitetaan? Miten yhteisö, joka koostuu fyysisistä ihmisistä ja maasta, voi olla kuvitteellinen?

Andersonin mukaan kansakunta on kuviteltu poliittinen yhteisö ensinnäkin syystä, että ”minkään kansakunnan jäsenet eivät koskaan tunne kaikkia kanssajäseniään, tapaa heitä tai edes kuule heistä, mutta silti jokaisen mielessä elää kuva heidän läheisestä yhteydestään". Kansakunta koetaan kuvitelluksi yhteisöksi myös siksi, että ”mahdollisesta epätasa-arvosta tai riistosta huolimatta kansakunta käsitetään aina laajaksi, horisontaaliseksi toveruudeksi", kuten Anderson on asian ilmaissut.

Juuri tämä veljeyden ja sisaruuden tunne mahdollistaa sen, että niin monet miljoonat ihmiset antavat vapaaehtoisesti henkensä kansakuntansa puolesta. Kun puhutaan Suomesta ja talvisodan hengestä, kyse oli juuri tästä ilmiöstä: isovanhempamme ja vanhempamme ovat kokeneet ulkoisen uhan edessä sellaista kulttuurit ja luokkaerot ylittävää sisaruutta ja veljeyttä, yhteen kuulumisen tunnetta, että he olivat valmiita uhraamaan arvokkaimman mitä heillä oli, oman elämänsä.

Kansakunnan yhtenäisyys palaa näin sekä 1900-luvun alun poliitikon Voionmaan että 1900-luvun lopun vaikutusvaltaisen historioitsijan Anderssonin ajattelussa yhdenvertaisuuden kokemukseen. Kansainvälisten suhteiden tutkija Barry Buzan on puolestaan summannut, että kansakuntien sisäinen koheesio, yhteiskunnallisen konsensuksen luomiskyky ja kansallisen identiteetin yhtenäisyys ovat vaikuttaneet siihen, koetaanko valtio heikoksi tai vahvaksi.

Suomen vahvuudesta kertoo se, että muut, ulkopuoliset tahot, ovat nimenneet meidät suomalaiset maailman onnellisimmaksi kansaksi. Meitä itseämme tällainen hyvä maine on vähän nolottanut ja hämmentänyt, mikä kertoo aika paljon suomalaisten luonteesta. Näyttää siltä, että paljon sujumpia olemme itsemme kanssa lamakauden kärsijöinä. Se rooli tuntuu sopivan meille paremmin kuin voittajan kruunu.

Pitkällä historiallisella aikajänteellä katsottuna nähdään, että yhteiskunnan modernisoituminen, ennen muuta lukutaidon leviäminen sekä tieteen, kaupan, teollisuuden ja viestinnän voimakas kasvu, ovat edistäneet yhtenäisyyttä nostattavan kansallisuusaatteen leviämistä ja sitä kautta sisäisesti yhtenäinen kansa -idean rakentumista.

Hyvät kuulijat

Nyt, 2020-luvulla, olemme kaukana niin sanotusta vanhasta ideaalisesta, yhtä kansaa ja yhtä kulttuuria julistavasta suljetusta nationalismista. Käännekohta tapahtui viimeistään viime sotien jälkeen. Politiikan tutkija Pasi Saukkonen on arvioinut, että 1980-luvun puolivälissä Suomi oli vanhan mallisena kansallisvaltiona ”täydellisimmillään”. Kuitenkin, kuten monet meistä muistavat, jo tuolloin kansallisessa kulttuurissa oli paljon kielellistä, uskonnollista ja kulttuurista monimuotoisuutta.

Tämän päivän suomalaiset eivät kaipaa vanhan nationalismin kukoistuskauteen, sääty-yhteiskuntaan, korkean lapsikuolleisuuden, kulkutautien, vaivaistalojen ja köyhyyden valtakuntaan. Nuoremmat sukupolvet ovat peruuttamattomasti siirtyneet globaaliin maailmankylä-vaiheeseen.

Yksi konkreettinen esimerkki avoimen ja sallivan maailmankansalaisuuden ilmentymisestä on vähemmistökulttuurien arvon ja tulevien roolien ymmärtäminen.

Itse olen viime vuosina tutkinut ja johtanut hankkeita, jotka koskevat kulttuurivähemmistöjä, kuten karjalankielisiä karjalaisia ja Keski-Lapin metsäsaamelaisia, jotka eivät ole omasta mielestään saaneet osakseen sitä kulttuurista tunnistusta ja tunnustusta, joka niille historiallisen tutkitun tiedon perusteella kuuluisi.

Nämä rajaseutujen vähemmistöjen kriittiset ulostulot kertovat paljon ajastamme – mitä kaoottisempi on maailman meno, sitä tiukemmin takerrumme läheisimpään kulttuuripiiriimme, sukuihimme ja kotiseutuumme.

Kulttuurinen pirstaloituminen ei ole aivan ongelmaton ajatellessamme kansakunnan yhtenäisyyttä. Toisaalta, jos pidämme huolen siitä, että myös vähemmistöt voivat kokea tulleensa huomioiduksi ja oikeudenmukaisesti kohdelluiksi, tilanne on jo toinen, moniäänisyydestä tulee voimavaramme.

                                                                       ***

Hyvät kansanedustajat ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat, kansakunta katsoo nyt teitä. Olette paljon vartijoina, mutta kuten pitkän 1900-luvun kriisiajat osoittavat, te ette ole yksin, vaan rinnallanne ovat laajat kansalaisten joukot, moninaisten kansalaisjärjestöjen edustajat, tutkijat, nuorten aktivistien ryhmät, seniorikansalaiset, monikieliset ja monikulttuuriset toimijat. He katsovat teitä kaikkialta, itärajalta, Lapin tuntureilta, rannikoilta, järviltä ja kaupungeista.

Kaiken kansan seisominen poliitikkojen rinnalla ei kuitenkaan ole itsestään selvää eikä yhdenvertaisuuden ja vastuun tunne synny itsestään, vaan siihen tulee voida kasvaa. Meitä monia havahdutti uutinen, jossa saksalaisnuorilta kysyttiin heidän valmiuttaan lähteä puolustamaan maansa rajoja. Eräät heistä vastasivat, ”ei kuulu minulle, ei ole minun sotaani, muutan muualle”. Minneköhän ”muualle” vastaajat lähtisivät, jos koko Eurooppa olisi kaaoksessa.

Tämän lyhyen katsauksen historiallinen opetus on se, että tarvitsemme Svinhufvudin sanoin turvatut rajat, mutta myös Voionmaan sanoin, materiaalisen ja henkisen hyvinvoinnin – myös konkreettisina poliittisina tekoina, ei vain puheina. Sillä ilman toista ei ole toista: vasta yhdessä ne tekevät meistä sekä ulkoisesti että sisäisesti tarpeeksi vahvoja ylläpitämään ja kehittämään pohjoista demokratiaamme.

Kiitos!

Maria Lähteenmäki, professori emerita, Suomen ja Pohjoismaisen historian dosentti, Helsingin yliopisto

Alustuspuheenvuoro Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus Suomessa - 120 vuotta -juhlaseminaarissa eduskunnan Pikkuparlamentissa 1.6.2026.