Videotallenne: Historian opetuksen nykytila Suomessa -keskustelutilaisuus 29.10.2026

Lenin halusi lopettaa sodan

En ole ammattihistorioitsija enkä pedagogi, mutta as a practioner olen koko urani aikana pohtinut historiaa ja hyödyntänyt sitä. Siksipä ajattelin tarjota huomion, joka poikkeaa tämän päivän narratiivista. Tarkoitan havaintoa Leninistä nerokkaana strategina, joka ainoana heti helmikuun vallankumouksen jälkeen halusi lopettaa sodan ja mihin hintaan hyvänsä. Trotski ja Stalin vastustivat aluksi, mutta Lenin ymmärsi, että kansa haluaa lopettaa sodan.

Lenin lepää mausoleumissaan ja kiinnostus Leniniä kohtaan on vähäistä. Mutta Putin ei ole Leniniä unohtanut. Hänestä Lenin on syypää Ukrainan kurimukseen. Neuvostoliiton perustuslaki vuodelta 1922 salli osatasavaltojen, niin halutessaan, erota Neuvostoliitosta. Teoriasta tuli totta, kun Neuvostoliitto hajosi 1991 ja kaikki osatasavallat, Ukraina kärjessä, lähtivät itsenäisyyden tielle.

Leninin raskain synti oli hänen kansallisuuspolitiikkansa, joka edistämällä sivistyksellistä ja kielellistä kehitystä loi modernin Ukrainan perustan. Kysymys oli ns. korenizatsjiasta, juurruttamista, jossa kaikille vähemmistöille, mukaan lukien suomenkieliset Inkerinmaalla ja Karjalassa, luotiin edellytykset kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Jesse Hirvelä käsitellee sekä kehitystä Inkerinmaalla että Ukrainassa kirjassaan Inkerin diktaattorit – Leningradin suomalaiset kommunistit 1918–1938.

Lenin on oiva esimerkki historiallisesta henkilöstä, jota kannattaa myös Suomen näkökohdasta tarkastella taas uudestaan. Suomen kannalta keskeistä oli tietenkin, että bolsevikit olivat ainoat, jotka olivat valmiita tunnustamaan Suomen itsenäisyyden, tosin tietenkin sillä varauksella, että kun porvarillinen valta Suomessa kukistetaan, myös Suomi liittyy uuteen sosialistiseen neuvostotasavaltaan.

Timo Vihavaisen sanoin Tuomo Polvisen kirjan Suomi ja Venäjän vallankumous ympärillä käyty keskustelu oli ”tieteellisen historian voitto poliittisista tulkinnoista”.

Överiksi menneestä Lenin-kultista on monta tarinaa. Mm kertomus ulkomaailmaan valmistautumattomasta neuvosturistista, jolta Amerikassa kysyttiin hänen Lenin-rintamerkistään, että kuka tuo on? Hänen järkytyksenä oli pohjaton.

Tai 1970, jolloin oli kulunut sata vuotta Lenin syntymästä. Opiskelin venäjää kesällä 1971 Leningradissa ja näitä juttuja riitti yhä – Nuori pari menee kauppaan ostamaan häävuodetta – kolmelle! Miksi kolmelle –Ленин всегда с нами! (Lenin on aina kansamme). – Taitaapa Putin olla samaa mieltä siitä, että Lenin on yhä kanssamme.

Moni muistaa Edwin Laineen Luottamus-elokuvan vuodelta 1977, jonka käsikirjoituksen laatimiseen myös Väinö Linna osallistui. Elokuvaa näytetään yhä pilkattavan eräänlaisena nolona suomettumisen huipentumana, mitä se ei suinkaan ole tai ollut.

Se on mainio Suomen historian kuvitus, jonka taas jälleen uuden Lenin-elokuvan halunneet neuvostobyrokraatit tuotantokustannuksista piittaamatta rahoittivat, tosin myös Suomi maksoi.

Otan esimerkiksi vaikuttavan kohtauksen, jossa Suuren adressin toimittamista varten perustettu Suuri lähetystö matkusti Pietariin maaliskuudessa 1899. Talvipalatsin upeassa portaikossa heille kerrotaan, että keisari ei ota valtuuskuntaa vastaan, mutta hallitsija ei ole heille vihainen. (Уведомьте депутацию, что я, конечно, не приму ее, хотя и не сержусь. Ilmoittakaa lähetystölle, että minä en tietenkään ota sitä vastaan, vaikka en olekaan sille vihainen.)

Minusta jokaisen historian opiskelijan ja lukiolaisen pitäisi nähdä tämä kohtaus.

Edwin Laine tuli elokuvan ensi-iltaan Leningradiin syksyllä 1976 ja kertoi pääkonsuli Antti Karppiselle ja nuorelle varakonsulille, millaista taistelua elokuvan keskeiset kohtaukset ohjaajalta vaativat. Neuvostoliiton elokuvabyrokraateille kyseessä oli taas uusi Lenin-elokuva ja Leniniä esittävä Kirill Lavrov oli jo ennen tätä filmiä suuri tähti ja sosialistisen työn sankari. Hän sai uuden Lenin-tulkinnan myötä taas uuden sulan hattuunsa.

Elokuvan poliittinen tarkoitus oli vahvistaa Neuvostoliiton ja Suomen ”luottamusta”, kuten tuolloinen kanonisoitu poliittinen kielenkäyttö asian ilmaisi. Filmin tuli samalla juhlistaa ”Lokakuun Suuren vallankumouksen”, jota tänään Venäjänmaalla kutustaan ”lokakuun vallankaappaukseksi” (переворот), sekä Suomen itsenäisyyden 50-vutispäivää.

Mutta esimerkiksi elokuvan ratkaiseva kohtaus vastaa täydellisesti Carl Enckellin Poliittisten muistelmien kuvausta talviturkeissa odottamisesta Smolnan kylmillä käytävillä. Myös Svinhufvudin ja Leninin kohtaaminen ja kättely on tarkasti kuvattu. Joten elokuva on mitä mainion Suomen historian kuvitus, tietenkin oikein taustoitettuna ja opetuksessa selitettynä.

***

Takaisin nykypäivään. Mitä ilmeisemmin Putin inhoaa Leniniä. Yhtä lailla hän halveksii johtajia, jotka menettävät valtakuntansa, kuten Nikolai II ja Gorbatšov. Ukrainan sota on Putinille kohtalon kysymys, sillä hän ei halua päätyä valtakuntansa perikatoon ajaneiden joukkoon.

Sota Ukrainassa on kestänyt kauemmin kuin sota Hitleriä vastaan ja jopa kauemmin kuin Ensimmäinen maailmansota. Bolsevikkien ensimmäinen päätös lokakuun 1917 vallankaappauksen jälkeen oli ”Asetus rauhasta” (dekret o mire), sillä Leninin ymmärsi, että Venäjän talonpoikainen kansa kaipaa kahta asiaa: rauhaa ja maata. Neuvostohallitus käski asevoimia lopettamaan taistelutoimet. Kun komentaja kieltäytyi, hänet erotettiin, ja sotilaat lynkkasivat hänet. Bolsevikit halusivat viedä vallankumouksen Saksaan ja Eurooppaan, ja kehottivat venäläisiä sotilaita veljeilemään saksalaisten kanssa.

Leninin ja bolsevikkien vaatimus rauhasta resonoi yhä. Venäläiset kaipaavat rauhaa, vaikka mielipidetiedustelut muuta väittäisivät. Kliseenomainen vastaus kysymykseen siitä, mikä on kaikkein tärkeintä, on yhä sama vanha: ”Kunhan vain ei olisi sotaa” (Чтобы не было войны). Mutta miten lopettaa sotiminen ja pommitukset? Viidettä vuotta jatkuneen sodan päättäminen tuskin onnistuu ilman vallanvaihdosta Kremlissä, sillä valta on tiukasti autoritaarisen hallitsijan käsissä, joka nojaa poikkeukselliseen vahvaan repressiokoneistoon, salaiseen polisiin ja turvallisuuspalveluihin. Toisin kuin Ukrainassa Venäjällä ei ole kansalaisyhteiskuntaa eikä maassa enää ole vaikutusvaltaisia ja riippumattomia eliittejä.

Nykytilannetta ei voi verrata vuoteen 1917. Maassa ei ole vallankumouksellinen tilanne. Historiallisesti ainutkertaista on salaisen poliisin kaikkialle ulottuva läsnäolo ja valta. Vaikka sodan lopettaminen on kaikkien mielessä, sota ei ole Venäjälle eksistentiaalinen eikä Venäjän talous ole romahtamassa. Mutta Putinille sota on eksistentiaalinen. Siksi hän ei neuvottele. Umpikuja on täydellinen. Kun valtarakenteet jossakin vaiheessa murtuvat on edessä tuntematon ja vaikeasti ennakoitava tilanne. Siksi projisoinnit tulevaisuuteen ovat hyödyttömiä. Ainoa varma asia on molemminpuolinen syvä viha ja katkeruus, sillä vaikka sota ei ole sisällissota, se on veljessota.

Lenin ei ole syypää Ukrainan kurimukseen. Sen sijaan Putinista on tullut tahtomattaan uuden Ukrainan isä. Samalla tavalla kuin Stalin 1939 yhdisti Suomen kansan.

Suurlähettiläs René Nyberg

Alustuspuheenvuoro: Historian opetuksen nykytila Suomessa -keskustelutilaisuus 29.10.2026, Helsingin yliopiston Tiedekulma