Videotallenne: Suurvaltapolitiikan paluu ja pienten maiden haasteet - Paasikiven opit ennen ja nyt -paneelikeskustelutilaisuus 12.5.2026

Suurvaltapolitiikan paluu ja pienet valtiot

Kun yritämme ymmärtää omaa aikaamme, me etsimme aika ajoin vertauskohtia menneisyydestä. Suurten poliittisten prosessien ollessa kesken emme vielä tiedä, miten ne päättyvät. Ehkä menneisyydessä on ollut vertailukelpoisia prosesseja, joiden lopputulema on meillä jo tiedossa. Olisiko niistä apua, kun yritämme hahmottaa todennäköistä tulevaisuutta?

Jokainen vakavasti otettava tarkkailija silmäilee Machiavellin Ruhtinasta – usein ajattelematta, että se on vain yksi teos hänen laajasta tuotannostaan.

Viime vuosina Machiavellin rinnalle on noussut 400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua vaikuttanut ateenalainen sotapäällikkö ja historioitsija Thukydides. Hän kirjoitti vain yhden kirjan, joka tunnetaan niellä Persialaissotien historia.  Se käsittelee paljolti Ateenan ja Spartan välistä kilpailua.

”Voimakkaat tekevät mitä tahtovat, heikot saavat tyytyä siihen – kärsien” on viime aikoina lukemattomia kertoja toistettu ote tuosta kirjasta. Thukydides on suurta muotia niin poliitikkojen kuin politiikan tutkijoidenkin piirissä. Kuulostaa ihan Paasikiveltä, kun Thukydides päivittelee pikkuvaltioiden hirmuista kohtaloa. Kyseessä on eräänlainen Paasikiven paheksuman ”Staatsraison”-käsitteen tiivistelmä. Valtion etu pyhittää kaikki teot. Ja valtion edun määrittelee valtion johtaja.

Thukydides arveli, että jos jollain tietyllä maantieteellisellä alueella on pitkään ollut ilmeinen johtovaltio ja sille esiintyy haastaja, se tietää konfliktia. Hänen aikanaan ja hänen maailmassaan se perinteinen alueen suurvalta oli Ateena ja Sparta sen haastaja. Se tiesi sotaa.

Tätä historian kuvaa on moni tarkkailija yrittänyt soveltaa omaan aikaamme. Näihin aikoihin saakka – 2. maailmansodasta lähtien – tuo ykköspaikan haltija on ollut Yhdysvallat. Nyt sen kilpailijaksi on nousemassa Kiina. Seuraako siis tästä aseellinen voimain mittely? Sitä moni pohtii Thukydidesin hengessä – unohtaen, että toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloilla oli toinen kilpailija, Neuvostoliitto. Siitä ei seurannut tavanomaista sotaa, vaan ”kylmä sota.” Euroopan ulkopuolella käytiin kyllä sijaissotia eri puolilla maailmaa.

Pienet valtiot ovat kautta aikain yrittäneet turvata oman asemansa kolmella eri tavalla:

pyrkimällä pysyttelemään syrjässä, ottamatta kantaa isoisten kamppaillessa. Tämä on ollut Suomelle ja Paasikivelle valinta, johon turvauduttiin Sodan jälkeisistä vuosista alkaen, aina NATO-jäsenyyteen saakka. Sanamuoto tälle pyrkimykselle vaihteli, mutta se oli kodifioitu näin: ”ottaen huomioon Suomen pyrkimyksen pysytellä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella...” Se oli määritelty näin Suomen ja Neuvostoliiton välisessä vuonna 1948 solmitussa sopimuksessa ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avusta.

Toinen tapa on ollut liittoutua keskenään muodostaakseen suuremman kokonaisuuden.

Kolmas tapa on ollut hakea turvallisuutta sellaiselta suurvallalta, jonka intressit ovat saman suuntaiset kuin sen pienemmän kumppanin.

Keitä ovat nuo julmat, itsekkäät ja omahyväiset suurvallat? Koko käsite ”suurvalta” on monien muiden poliittisten käsitteiden tavoin poliittisista muovailuvahaa. Se taipuu muotoon jos toiseenkin aina käyttäjänsä tahdon mukaan. On niitä, jotka eivät kovin suuria ja mahtavia ole – lainatakseni tässä Neuvostoliiton kansallishymnin sanoja – mutta pyrkivät silti käyttäytymään kuten perinteiset suurvallat. On toisia – melko harvoja – jotka ovat suuria ja varmaan mahtaviakin, mutta vähättelevät suurvalta-asemaansa. Paras esimerkki niistä on Kiinan kansantasavalta. Se on toistanut jo kauan teesiä: Kiina on kehitysmaa.

Selitys Kiinan vaatimattomuuteen lienee taktinen. Kiina etsii kehitysmaista kumppaneita ja liittolaisia. Siksi se esiintyy itse kehitysmaana, mitä se perinteisin mittarein arvioiden onkin ollut – ja eräin osin on edelleen.

Ruotsalainen valtio-opin professori Rudolf Kjellen julkaisi vuonna 1905 teoksen, jonka nimenä oli ytimekkäästi ”Stormakterna”. Teos herätti huomiota päätellen siitä, että uusi parannettu laitos ilmestyi pian sen jälkeen. Teos käännettiin myös suomeksi ja ilmestyi meillä vuonna 1917.

Kyseessä ei ole mikään pikku pamfletti, vaan yli 500-sivuinen tutkielma. Siinä Kjellen tutkii kautta historian suurvaltojen olemusta. Lukija huomaa pian, että pääpiirteet ovat jatkuneet läpi vuosituhansien. On kysymys vallasta, suhteessa ei vain lähiympäristöön vaan etäämmällekin. Äärimmillään maailman kaikille kulmille. Brittiläisestä imperiumista sanottiin, että se piirissä ei aurinko milloinkaan laske.

Kun nuo mahtavat kilpailevat keskenään, joutuvat pikkuvaltiot etsimään suojaa ei vain vetäytymällä ristiriitojen keskeltä vaan myös hakien turvaa voimakkaammilta. Se saattaa onnistua, jos molemmilla osapuolilla on riittävästi yhteisiä intressejä. Ne voivat olla niin materiaalisia kuin poliittisiakin.   

Pohjoismaiden kohtalot toisen maailmansodan yhteydessä valaisevat sitä, mistä tässä on kysymys. Viisi pohjoismaata käyttäytyivät kaikki eri tavoin toisen maailmansodan vuosina. Tanska antautui taisteluitta. Se oli harkittu, strateginen antautuminen, koska vastarinnasta ja ulkoisesta avusta ei ollut mitään toivoa. Tanskasta tuli sotaa käyvän Saksan kannalta tärkeä maataloustuotteiden hankintapaikka. Siten se tuli avustaneeksi välillisesti ja tahtomattaan Saksan sotaponnisteluja.

Ruotsi säilytti puolueettomuutensa, mutta sen painopiste vaihteli konjunktuurien mukaan – kuten Paasikivi asian ilmaisi. Sekin oli Saksan sodankäynnin kannalta hyvin tärkeässä asemassa viemällä suuria määriä terästä Saksaan vuoteen 1945 saakka. Teräs oli Saksan sodankäynnille avainasemassa.

Islanti ei vielä sodan syttyessä ollut itsenäinen eikä siellä ollut asevoimia. Ensin sen miehittivät britit, sittemmin amerikkalaiset. Islannilla oli suuri merkitys Britanniasta Pohjois-Venäjälle kulkevan liikenteen turvaamiselle. Tuhansia panssarivaunuja, lentokoneita, satojatuhansia autoja jne.

Norja taisteli  ja onnistui torjumaan yhdessä brittien kanssa saksalaisten hyökkäyksen sen alkuvaiheessa. Mutta pian oli aseet laskettava suuren ylivoiman edessä. Vastarintaliike oli kuitenkin todellinen, vaikka maahan asetettiinkin saksalaisia myötäilevä varjohallitus, Quislingin hallitus.

Suomen valintoja en käy kertaamaan. Siihen ei liene tässä seurassa tarvetta.

Mikä on johtopäätös näiden kokemusten valossa? Lähinnä se, että suuret tekevät mitä tahtovat, ja pienet joutuvat mukautumaan siihen. Tältä osin näyttää Thukydides olleen oikeassa.

Toinen pohjoismainen havainto on, että joskus etsitään tukea suurvallalta,  jonka intressien mukaista on avun antaminen. Niin teki Norja suhteessa Britanniaan ja Suomi suhteessa Saksaan. Sehän oli jo toinen kerta, kun Suomessa arvioitiin itsenäisen Suomen olevan Saksan etujen mukaista. Ensimmäinen yritys vuodelta 1918 jäi kesken, toinen kesti kauemmin, mutta ei siitä pysyväksi ratkaisuksi ollut. Siihen oli Saksa liian heikko.

Pienet valtiot ovat etsineet myös tukea toinen toiseltaan. Siitä hyvä esimerkki on ollut pohjoismaiseksi suuntaukseksi kutsuttu pohjoismaiden yhteistyö 1930-luvun puolivälissä, kun kriisin pilviä alkoi jo näkyä taivaalla. Ajatuksissa oli puolustusliitto, mutta sille ei ollut edellytyksiä. Mikään pohjoismaa ei ollut sotilaallisesti kokoonsa nähden voimakas. Uhkakuvat olivat erilaisia: Norjalla ja Tanskalla Saksa, Ruotsilla sekä Saksa että Neuvostoliitto ja Suomella vain Neuvostoliitto. Sekä Neuvostoliitto että Saksa vastustivat liittoa ankarasti. Ymmärtäähän sen – niitä kumpaakin vastaanhan se oli tarpeen.

Tämä kokemus näyttää olleen eräs Paasikiven ajatteluun voimakkaasti vaikuttanut tekijä. Pohjoismainen yhteistyö  oli sinänsä arvokas asia ja poliittisesti arvokasta, mutta ei siitä turvallisuuden kannalta ollut ratkaisuksi. Paasikivi piti erittäin tärkeänä hyviä suhteita Ruotsin kanssa. Se oli eräs syy siihen, että hän kannatti ruotsin kielelle hyvää asemaa Suomen koulujärjestelmässä.

Kun toisen maailmansodan jälkeen ja sen kokemuksista johtopäätöksiä tehden kysymys turvallisuudesta tuli esille, tilanne oli olennaisesti toinen kuin ennen sotaa. Nyt naapurimme oli koko Euroopan mahtavin sotilaallinen voimatekijä, joka tunsi syvää epäluuloa pientä naapuriaan kohtaan.

Suostuessamme – vastahakoisesti – YYA-sopimukseen vuonna 1948 tilanne näytti siltä, mitä sanotaan englantilaisessa sananparressa: ”If you can't beat them, join them.” YYA-sopimus sisälsi – meidän tulkintamme mukaan – oikeuden pysyä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella, mitä me aloimme nimittää puolueettomuudeksi.

Paasikivi tosin huomautti, että niin kauan kun Helsingin naapurissa, Porkkalassa, oli suuri venäläinen sotilastukikohta, ei se puolueettomuus kovin uskottavaa ollut.

Nyt elämme aikaa, jolloin Euroopassa soditaan jo viidettä vuotta. Kansainvälisen oikeuden kannalta sota on kahdenkeskinen – YK:n peruskirjan vastainen hyökkäys. Todellisuutta on, että tämä sota – venäläisittäin vain sotilaallinen erityisoperaatio – on vielä entisestäänkin hämärtänyt sodan ja rauhan rajaa. Suomi ei ole tässä sodassa puolueeton, mutta ei liioin Ukrainan myötäsotija.  Suomi ilmoittaa avoimesti tukevansa Ukrainaa antamalla sille aseita. Se on tärkeä muutos aikaisempaan tilanteeseen.

Vuodesta 1949 saakka monet pienet ja keskisuuret eurooppalaiset valtiot ovat etsineet turvaa toisistaan, mutta ennen muuta Yhdysvalloista.

Amerikkalaisten näkökulmasta Euroopassa ei ollut vain kysymys siitä, saattaisiko Neuvostoliitto valloittaa sotilaallisesti Länsi-Euroopan, tai osan siitä, sen pienehköjä valtioita. Kysymys oli vähintään yhtä suuressa määrin siitä, saattaisiko kommunismi – Neuvostoliiton ohjailemana – valloittaa läntisen Euroopan poliittisesti. Olivathan kommunistiset puolueet milloin Italiassa, milloin Ranskassa maan suurimpiin kuuluvia puolueita. Mitä tämä asiaintila merkitsisi strategiselle voimatasapainolle? Kommunismi saattaisi levitä läntiselle pallonpuoliskolle, Yhdysvaltoihinkin. Eihän amerikkalaisilla, toisin kuin eurooppalaisilla, ole milloinkaan ollut huolta siitä, että Venäjä tai Neuvostoliitto uhkaisi valloituksin sen mannerta. Huoli on ollut poliittinen, kommunismin leviäminen. Ei ajatus niin kaukaa haettu ole kuin miltä se saattaisi kuulostaa. Ne, jotka tuntevat senaattori Joseph McCarthyn toiminnan 1950-luvulta, tietävät, että aika ajoin kommunismin pelko on ollut voimakas amerikkalaisten ajatteluun vaikuttanut tekijä. Kuuban kääntyminen kommunistiseksi kovin lähellä Yhdysvaltojen mannerta sisälsi myös suuren puolustuspoliittisen riskin.

Kun Venäjällä luovuttiin kommunismista, tilanne muuttui aivan olennaisesti. Venäjä ei ollut enää ideologinen, vaarallinen vastustaja. Nykyinen presidentti Trumpin johtama MAGA-liike ei näytä olevan kovinkaan huolissaan Venäjän poliittisista suunnitelmista. Siellähän ei mitään virallista ideologiaa olekaan.

Nyt käynnissä olevan sodan paradokseihin kuuluu se, että amerikkalaisten näkökulmasta taistelu Ukrainasta osoittaa, että Euroopalla ei ole hätää. Se ei kaipaa suurtakaan tukea Atlantin takaa. Ukraina, joka on väestöltään vain neljäsosa Venäjästä ja kansantuloltaan vielä sitäkin pienempi, on menestynyt taistelussa entistä supervaltaa vastaan. Jos Ukraina selviää näinkin hyvin, miksi väestöltään yli kymmenkertainen EU-Eurooppa ei menestyisi? Ellei menesty, sitä vaivaa todella se velttous, dekadenssi, josta herrat Putin ja Trump Eurooppaa kilvan pilkkaavat.

Paasikiven johtama Suomi nousi nopeasti sieltä laakson pohjalta, mistä presidentti oli uuden vuoden puheessaan 1944 puhunut. Pariisin rauhansopimus vuodelta 1947 selkeytti tilannetta. Sotakorvaukset maksettiin – ainoana niihin velvoitettuna maana.  Karjalasta tullut siirtoväki asutettiin. Porkkalan tukikohtakin saatiin takaisin.

Paasikiven ulkomaailma – hänen presidenttikaudellaan – oli sekä turbulentti, että vakaa. Turbulenssia edustivat Berliinin saarto vuosina 1948-49, Korean sota vuosina 1951-53 ja Unkarin kansannousu 1956. Vakautta edustivat Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten yhteisrintama ja idässä Neuvostoliiton dominanssi – tosin aika ajoin saumoissaan natiseva, ehkä ihan kirskuva liittokunta. Vakauden takaajana oli ja on MAD – mutually assured destruction, eli varma molemminpuolinen täystuho. Ydinaseiden – ja nimenomaan strategisten ydinaseiden – olemassaolo on tällä hetkellä tärkein tekijä sille, että kolmatta sotaa ei synny. Sillä edellytyksellä, että suurvaltojen johtajat säilyttävät järkensä.

Voiko siihen luottaa? Vuonna 1648 ruotsalainen kreivi Erik Oxenstierna oli lähdössä kolmikymmenvuotisen sodan päättäneisiin rauhanneuvotteluihin Westphaleniin. Isänsä, Ruotsin kansleri ja politiikan johtaja Axel Oxenstierna evästi poikaansa: ”Et taida tietääkään, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.”

Mika Waltarin Sinuhe-teoksen toinen päähenkilö Kaptah tiivisti asian näin: Niin on, niin on aina ollut – ja niin on aina oleva. Joka todisteita kaipaa, löytää ne Gazasta, Odessasta tai vaikkapa Teheranista. Vähällä järjellä maailmaa hallitaan – se on ollut, ja on, totta.

Ministeri, kunniatohtori Jaakko Iloniemi

Alustuspuheenvuoro: Suurvaltapolitiikan paluu ja pienten maiden haasteet - Paasikivin opit ennen ja nyt -keskustelutilaisuus 12.5.2026, Helsingin yliopiston Tiedekulma